Päätän blogin. Koska ei tässäkään ole enää mitään mieltä, mitään järkeä.

Elämää yritän. Huonolla menestyksellä.

Selvitkäämme joulusta ja uskokoon uuteen parempaan vuoteen se, ken jaksaa.

"Olen kuin tyhmä hirvi/ joka näkee kuvansa vedestä/ ja luulee hukkuneensa.

Tai mitä se luulee?/ Ehkä se näkee siellä toisen hirven.

Mutta sillä ei ole kovin paljon eroa./ Minun on tultava siksi mikä olen/ eikä siksi mikä luulen olevani/ tai mikä tahtoisin olla;/ ei myöskään siksi mikä sinä olet (tai se toinen)"

(Eeva-Liisa Manner)

Viimeinen viikko vanhoilla sairailla jalanjäljillä.

En koskaan opi. Teen pahaa itselleni kaikilla mahdollisilla henkisillä ja fyysisillä keinoilla.

Tuntuu ihan helvetin epäreilulta, että tällaista elämää on pakko elää.

Kuinka pahalta tuntuukaan. Oma vartalo on Marsista, miehistä puhumattakaan. Viikonloppu täynnä ihmissuhdesotkuja, kaksinaamaisuutta, syömishelvettiä ja itsetuntokuoppia. Koskaan ennen en ole ymmärtänyt, miksi pikkujouluilla on kyseenalainen maine. Nyt ymmärrän. Tosin normaaleiden ihmisten pikkujoulujen tapaan meidän juhlissamme ei suudeltu ja naitu jokaista vastaantulevaa, livauteltu pomolle ilkeitä huomautuksia tai tehty käytännön piloja. Meidän juhlissamme sanottiin ikäviä asioita, koettiin ikäviä asioita, itkettiin ja vihattiin. Mahtavaa.

Täältä.

Perjantaina selvitin etäältä ystävän hätää. Pelkään vieläkin kuulevani itsemurhasta. Ahmin itseni tainnoksiin. Olisin halunnut jäädä nukkumaan lauantaiksi, mutta kauhupikkujoulut kutsuivat. Riideltiin puolin ja toisin. Baarissa Se Jota Rakastan, esitteli uuden heilansa. Itkin jälleen keskellä juhlahumuväkeä, se sattui niin pirusti. Maha ei ole aikoihin ollut näin kipeä ja turvonnut. En jaksa tätä jatkuvaa epänormaaliuden tilaa.

En haluaisi joulua tänä vuonna ollenkaan. Miehen ajatteleminen sattuu.

Kuntoutustukeni jatkuu kuin ihmeen kaupalla. Minulla on "edellytyksiä palata takaisin työelämään". Tietäisivätpä, kuinka puhelimeni on pysynyt kiinni koko viikon, etten joutuisi töihin ja että tänäiltainen työkeikka on saanut minut lähes paniikkikohtauksen partaalle niin että haluaisin melkein jäädä auton alle ja joutua sairaalaan, ettei tarvitsisi mennä. Onko niitä edellytyksiä? Koskaan?

Maksa-arvoni ovat jälleen normaalit. Nyt joudunkin aloittamaan jälleen e-pillerit, sillä edelleenkin olen vain keinotekoisesti nainen, kiitos syömishäiriön.

Rahat turvattu, maksa on terve: kaikki hyvin? Vanhassa reseptissä oli vielä rauhoittavia jäljellä, joten hain apteekista purkin. Toissailtainen olotila lähenteli hysteeristä levottomuutta, en kestä sellaista enää.

Kun sitä pääsisi tabuistaan ruoan suhteen, ei ehkä tarvitsisi joka kerta humalassa ahmia kaappejaan tyhjäksi. Ja vihata oksettaa ällöttää itseään sen jälkeen enemmän kuin mitään muuta.

Olen vakavasti harkinnut jälleen terapian aloittamista. En jaksa olla sairas ja itkuinen.

Pian lähden töihin.

Iltaisin valtava tuskainen toivottomuus, puutumus, levottomuus: en jaksaisi enää  yhtään päivää laskea kaloreita, haluta syödä ja haluta olla syömättä, itkeä täyttymättömien toiveiden ja odotusten haudalla, pohtia tyhjiin päiviin sisältöä ja merkitystä, astua paljain jaloin leivän murusten päälle, olla tekemättä mitään ja pohtia mitä olisi pitänyt tehdä, odottaa että elämään joskus tulisi järkeä.

Silloin kun rakastaa, ei ole kaloreita, ei tyhjää tilaa, ei järjettömyyttä. On vain merkitystä.

Haluan sen. Pidemmäksi aikaa kuin illaksi, viikoksi, kuukaudeksi. Haluan merkityksen ja rakkauden.

Valvoin puoli yötä, ja toisena puolena en saanut unta. Aamulla laitoin puhelimen kiinni, etteivät soita sijaistamaan. Paino oli noussut sen kilon, jonka häviämisestä olin salaa ollut tyytyväinen.  Kävin antamassa verta ratkaiseviin maksakokeisiin. Nukuin iltapäivän. Koko ajan on nälkä. Koko ajan itkettää. Vatsa kiemurtelee tuskaisena. En jaksa olla epäterve jatkuvasti.

Jos koittaa oikein kovaa ja keskittyy, voi hetkellisesti tyhjentää mielensä turhanpäiväisyyksiin, eikä ehkä muista, kuinka tyhjää olemassaolo on. Hetkellisesti. Sitten taas itkettää. YksinYksinYksinYksinYksin.

Masennusjakson tunnistaa. Toistuva masennus F-koodeineen. Ei nukuta. Aamulla suljen puhelimen. En vain pysty mihinkään nyt.

Helvetin tyhjää tämä elämä. Naurua, jota nauretaan vaikka ei naurattaisi. Sanoja, jotka sanotaan vaikka niillä ei tarkoiteta mitään. Itkua, jota itketään vaikka ei itkettäisi minkään vuoksi. Helvetin tyhjää. Raskasta ja hirveää.

Eniten itkettää kaikki. Kuin lamaantunut pyörin ympäriinsä osaamatta tehdä mitään, osaamatta aloittaa mitään. Jos pysähdyn ajattelemaan, itkettää. Jos en pysähdy, itkettää silti. Koskaan ei ole hyvä olla enää.

Haluan, kovasti, kaikkea. Mitään, en, koskaan, saa. En jaksaisi olla olemassa. Mutta olemattomuuden ajatus on myös liian vaikea.

Elämäni soundtrackina ja päässäni: Requiem for a dream -elokuvan tunnari. Siltä minusta tuntuu.

Helvetin tyhjää.

Täältä.

Kerään tyhjän sänkyni ja tyhjän sydämeni täytteeksi puolituttuja kaverin kavereita. Tuon heitä viikonloppuisin, kun mikään muu ei tunnu hyvältä. Emme harrasta seksiä, olemme vain lähekkäin. Tunnen ehkä henkistä tyydytystä sen kadotetun fyysisen tilalta, ainakin hetken. Kunnes oven sulkeuduttua taas erään hyvän päivän tutun jäljessä, kouraisee rinta-alasta kahta kauheammin. Muistutus siitä, mitä haluaisin, mutten saa. Henkistä tyydytystä, vai henkistä itsemurhaa? Sinermiä sieluun ja uuden viikon alkavaa ahdistusta arjesta.

Onneksi on ystävät. Ilman heitä en jaksaisi hengittää viikonloppuisinkaan.

On tuntunut turhalta kirjoittaa, kun ei oikeastaan ole mitään mitä sanoa. Se jo mielestäni kertoo paljon: eikö aina pitäisi olla JOTAKIN sanottavaa, jotakin joka elämässä on liikuttanut, mietityttänyt, ollut tai antanut?

Olen jälleen hankalassa välikädessä ystävien keskellä. Pelkään, että jotakuta sattuu pian ja kovasti. Ja kuten tavallista, pelkään joutuvani syntipukiksi.

Olen myöhäisellä syyslomalla ja olen yhtä väsynyt kuin ennen lomaakin. Tekemättömyys tekee minut hulluksi, saa miettimään, mitä mahdollisesti olen unohtanut tehdä, virittää huonoa omaatuntoa leijuvan ilmapiirin koko loman ylle: mitäänsanomaton pikku laiskuri!

Sunnuntain itkeskelin vähän väliä. Ensimmäinen lomapäivä meni siedettävästi. Toisena lomapäivänä nukuin kolmeen asti iltapäivällä ja nousin ylös sängystä vain väkisin. Tämän päivän vietin ystävämiehen kanssa, ja olo on jotenkin absurdi, leijaileva. Ja milloin nuoren miehen alkoholinkäyttö on vain normaalia nuoren miehen alkoholinkäyttöä ja milloin se on alkavaa alkoholismia? Joka puolella itseänikin törmään ongelmiin, enkä tiedä, miten mihinkin enää pitää puuttua. Mihin jaksan puuttua?

Tuntuu kuin todellisuudentajuni olisi välillä hyvinkin vaarassa. Olen taas nähnyt hammasunia, putoavia, mätäneviä hampaita. Alkuviikon ikeneni ovat sattuneet, suu on ollut täynnä haavaumia. Näppylät jaloissa tulivat hetkellisesti takaisin ja maha kääntyilee edelleen. Mikä on totta ja mikä on kuvittelun luomaa harhaa? Pelottavia ajatuksia, hullunkuuloisia. Tarvitsen lomaa, en tarvitsee lomaa, tarvitsen. Tasapainoisia ystäviä, tasapainoisia ihmisiä ympärille, vai tasapainoista arkea, tasapainoista elämää? Mistä? Miten? Milloin?

Talvi on tullut. Joka kerta pihalle astuessani hätkähdän kylmyyttä ja hyytä. Pimeässä on ihana polttaa kynttiöitä. Jos vain osaisi samalla olla mättämättä ruokaa. Pitää jaksaa talven yli, ehkä sitten helpottaa. Kuka tietää.